5. maaliskuuta 2012

Das Leben im Bayern


Selailin ennen tämän tekstin kirjoittamisurakkaan tarttumista tuota Arkisto-välilehteä ja täytyy kyllä myöntää, että tällä kuusiosaisen jälkimmäisellä puoliskolla ihan havaittavasti oon laiskistunu tämän bloggailun suhteen. Jollain tapaa oon laiskistunu kyllä kaiken tekemisen suhteen. On siis ehkä ihan hyvä, että täältä tullaan lähes tasan viikon päästä kotiin, sillä siellä odottaa sitte semmonenkin urakka, että tietää varmasti joka päivä mitä tehdä! :D

Mutta tosiaan, viimeisiä viedään ihan käytännössä sillä tänään on ihka viimeinen sunnuntai tätä kuuden kuukauden kokemusta. Vietin sen itse asiassa vuonna 08 yläasteelta toteutetun luokkaretken jälkiä seuraillen ja fiilistellen jollain tavalla tuttujen maisemien nostalgiaa. :] Kävin kuvauttamassa silloisen nuorisohotellin (tai oikeastaan hostellin), jossa me majoituttiin ja käveleskelin Theresienwiesen reunamilla, joka siis on alue, jossa Oktoberit järjestetään. Näin ankealta se tähän aikaan vuodesta näyttää eli Frühlingsfestejä (toisin sanoen kevään pikku Oktoberfestejä) vain odotellessa:
Alun perin mulla oli tarkoituksena käydä tsekkaamassa BMW Weltissä yksi nyt neljänä sunnuntaina järjestettävistä jazz-konsertti, mutta vapaa sisäänpääsy varmisti uskomattoman pitkän jonon, johon en sitte jaksanu lähteä mukaan. Kiersin siis omaksikin hämmästyksekseni Weltin näyttelyn, josta jopa hieman tunsin nauttivani – minä, joka olen henkeen ja vereen Audi-tyttö enkä siedä koko kolmen kirjaimen merkkiä. Joo joo, tiedän kyllä, että Bayerische Motoren Werke on valmistanut myös mun ihanaisen Minini, mutta se on täysin eri asia! :p Jonka johdosta matkalta BMW Weltiin löytyi mulle pyhiinvaelluskohde. Jo tämän takia on tultava takaisin Müncheniin ASAP: 
Kun nyt päästiin autoista puhumaan, niin mua on aamulla asemalle polkiessani usein naurattanut lähes tuossa naapurissa olevan talon piha, jonka voisin kuvitella kuvastavan mun pihaani muutaman vuoden päästä. En ole enää varma, oonko mä täällä hehkuttanut lähistöllä asuvaa Aston Martinia, jonka mörinöistä oon muutaman kerran lenkillä ollessani saanut nauttia. Moiset äänet saa kyllä vannoutuneen Porsche-faninkin mukavasti kananlihalle. Joten kyllä, voin nähdä tulevaisuuden pihani tällaisena:  
Lisäksi mä kohtasin tänään kaupungilla seikkaillessani Mustan Helmen! Aika coolia. :D 
Hahmotellessani ääriviivoja tälle mun tämänkertaiselle tekstilleni, halusin alusta asti mahduttaa mukaan faktan siitä, että meidän suomalainen VR toimii kuulkaa ihmiset oikeesti tosi hyvin. Mulla ei ole perjantain 17. helmikuuta jälkeen ollu enää mitään pahaa sanottavaa kyseisestä firmasta, kun näin miten sekaisin kunnioitettu Deutsche Bahn voi hommansa saada ja samalla koko helvetin kaupungin! :D S-Bahnin tekniikassa ilmeni aamukahdeksan maissa jonkinlainen häiriö, joka jatkui pitkälle yöhön ja voitte vain kuvitella miten paniikissa ihmiset ovat, kun kotiin pääsystä 40 – 45 km päähän ole mitään takuita. Oli kyllä iloinen meininki (lue: täysin sekasortoinen kuhina) kaikilla juna-, metro- ja ratikka-asemilla. :D Joten tästedes mä tunnustan ich <3 VR -suuntausta.

Sunnuntaina 19. helmikuuta meidän opettaja oli luvannut viedä meidät teatteriin – eikä ihan mihin tahansa teatteriin vaan improvisaatioteatteriin. Myös hän itse harrastaa jollain tasolla kyseistä kulttuurimuotoa ja on siitä ihailtavan innostunut. Mutta kyllä meidän kaikkien mielestä ilta oli tosi hieno kokemus ja tarkoitus olisi järjestää itsemme vaikka ihan päimmekin sinne vielä uudestaan.

Teatterisali oli Tampereen Palatsin tyylinen täynnä pöytiä siellä täällä ja monet ihmiset aloittivat esityksen kunnolla illastaen. Mekin juotiin yhdessä oluet ja syötiin Tacoja, mikä oli jo itsessään tosi viihdyttävää. :p Mutta täytyy sanoa, etten ole kyllä pitkään aikaan nauranu niin paljon, kuin sinä iltana. Esiintyvä porukka koostui kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, joista toinen toimi pianistina. Jo sekin oli ällistyttävää, miten ihan out of the blue kaveri kyhäsi lavalla tapahtumaan teemaan sopivaa taustamusiikkia ja ääniefektejä. Yleisö osallistui esitykseen antamalla lyhyille kohtauksille mm. tapahtumapaikkoja, hahmojen luonteenpiirteitä, tiettyjä sanoja joita tuli käyttää jne. Moinen esiintyminen vaatii käsittämätöntä kekseliäisyyttä ja ihan oikeaa talenttia. Hieno ilta kaikin puolin. :]
+ Peder kameran takana
Tämän uuden ja viimeksi kirjoitetun postauksen välissä olen ehtinyt myös tehdä mm. yhden lastenhoitokeikan kyseiselle suomalaiselle perheelle, johon tutustumisesta kirjoitin jo aiemmin, meikkailla mun host-pikkusiskoni kanssa, jonka tuloksia tulee tässä
juhlia Karnevaalit eli baijeriksi Faschingit ja käydä Sveitsissä! Täällä katolisessa Keski- ja Etelä-Euroopassa Karnevaalit on valtavan kova sana ja niitä juhlitaan parhaimmillaan kuukausitolkulla. Saksassa suurimmat pippalot järjestetään Kölnissä ja Baijerin alueella Faschingit kestivät noin viikon. Saksalaisille Karnevaalit ovat heidän omien sanojensa mukaan ”viides vuodenaika”, mikä kuvaa siis aika osuvasti viikon ryyppyputken suosiota. ;] Luonnollisesti Krapfenit eli suomalaisittain Berliininmunkit kuuluvat myös tähän kyseiseen juhlaan (vielä ei nimittäin ole tullut vastaan juhlapyhiä, jolloin niitä muka ei syötäisi..) Koko urakka huipentuu lopulta Karnevaalitiistaihin, jolloin mekin jälleen meidän ihana opettaja seuranamme suunnattiin Viktualienmarktille, jossa suurimmat häppeningit olivat ja jonka ympäristössä Münchenin Fasching-erikoisuus eli tanssivat markkinamyyjät esiintyivät. Seuraavassa hieman valokuvasadon parhaimmistoa:
kastelukannu. ;D
V for Vendetta.
kunnon Venetsialaiset
meidän Alena-taitelijan taidonnäytteitä Carmenin kasvoissa
Porukalla me sitten nautiskeltiin skumppapullo ja fiilisteltiin ympäristön juopuneesta tunnelmasta. :D Fasching-viikko on nimittäin useimmissa regiooneissa lomaviikko, mikä tarkoittaa, että suurimpana juhlapäivänä tiistaina on Marienplatzilla aloiteltu jo hyvissä ajoin kello 8. – 9.00 aikoihin. ;] Illasta me suunnattiin Pederin kanssa katsastamaan paljon puhutti chick-baari P1, jonne ei välttämättä aina edes lasketa sisälle – tummempihipiäisillä ei kyseiseen paikkaan ole juurikaan asiaa eikä usein pelkillä opiskelijoillakaan. Mutta eihän meillä kahdella skandilla yhdessä ollu mitään ongelmaa! :D Faschingien aikaan tosin jokainen baari oli niin täynnä ja porukka jo niin juovuksissa, ettei meillä lopulta erikoisen kivaa ollu. Täytynee testata normaalitilassa toimiva P1 joskus myöhemmin, mistä saa jälleen yhden hyvän uuden syyn mun ”Miksi TÄYTYY palata Müncheniin” –listalleni.
die Lehrerin Olga, Alena, Peder, ich, Suela, Valentina, Carmen
aina joo vähä pitää olla tissit tiskissä, kun illalla lähtee ulos. ;p
Hieman haikea olo siis kaikella tapaa on, mutta yritän ottaa viimeisestä viikosta vielä kaiken irti ja valittelen surkeaa fiilistäni tänne sitten kotopuolesta. Tähän postaukseen moinen toiminta ei kuulu. Mutta tietysti alitajuntaisesti laskee päiviä – jollei jopa tunteja, vaikka yrittää elää vielä normaaleja päiviä ennen departurea ja se vaikuttaa tietysti kaikkeen. Ennen kaikkea tästä ajasta tulee luonnollisestikin ikävöimään ihmisiä ja niiden merkityksen ja vaikutuksen omaan itseensä tajuaa varmaan vasta paljo myöhemmin. Jokainen kohtaamamme persoona jättää meihin kuitenkin aina jälkensä – suuremman tai pienemmän, eikä niitä jälkiä kykene välttämättä pyyhkimään pois, vaikka jostain syystä tahtoisikin. Josta saadaan jälleen uusi syy palata tänne katsomaan kaikkia niitä muhun jälkensä jättäneitä. :] 
Viime viikonlopun 24. – 26. helmikuuta vietin tosiaan rajan tuolla toisella puolen eli Sveitsissä. Vierailin siellä erään tuttavapariskunnan luona, jotka pari vuotta takaperin ottivat ja muuttivat Suomesta pysyvästi pieneen Törbeliin lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Majoitukseni sijaitsi siis noin 500 hengen kylässä 1500 metrissä ja maisemat aamupalapöydästä näyttivät tältä: 
Törbeliä
Saavuin siis perille Vispin asemalle perjantaina iltapäivästä noin päälle 7-tuntisen junamatkan jälkeen. Täällä on tuo junailu hieman erilaista kuin Suomen litteällä kamaralla eikä puhelimessa puhumista juuri voi ajatella ainaisten tunneleiden takia. Mutta matka molempiin suuntiin meni kaiken kaikkiaan aika hyvin, vaikka paluumatkalla jonkinlaista hämminkiä mulla lipun kanssa hieman olikin. Esittämällä tyhmää turistia pääsin aika hyvin siitäkin pälkähästä – se juoni toimii sitte aina. ;]

Matka kylään muutaman sadan metrin korkeuteen oli kyllä ensimmäisellä kerralla aika mielenkiintoinen. Vasta nyt mä tiedän, mitä ihan oikea serpentiinitie on ja mitä kapea ihan todellisuudessa tarkottaa. :D Mutta ihmeekseni en panikoinut niin pahoin mitä olin kuvitellut. Lauantainen matka laaksosta laskettelemaan tälläiselläkään vehkeellä ei ollut niin paha mitä odotin:
Ehkä mä olen pääsemässä hyvää vauhtia yli mun hullusta korkeanpaikankammostani? Wohoo!

Perjantaina sain siis opastetun kierroksen tutustua pikkuruiseen Törbeliin ja mahdollisuuden tavata myös nykyisellään paikallisen taitelijan Helen Güdelin, joka osoittautui kaikella tapaa erittäin mielenkiintoiseksi ja elämässään paljon nähneeksi persoonaksi. Sellaisiahan ne taiteilijat aina pakkaavat olla – tavattoman mielenkiintoisia ja erityisiä ihmisiä. Melkein oli tarttua taulukin mukaan, mutta se ei olisi mun huoneeni väritykseen valitettavasti kuitenkaan sopinut. Schade. :/

Lauantai vierähti viiden tunnin laskettelu-urakan kanssa aivan henkeäsalpaavissa maisemissa. Ei voinut kyllä enää puhua elämän ”pienistä” iloista, kun aurinko paistoi ja rinteet olivat loistokunnossa, jalassa oli lähes tuliterä Burton ja joka puolelta vuoret syleilivät laskijaa. Upeaa!
On tähän postaukseen nyt yksi ruokakuvakin mahdutettava ja se on tällä kertaa sveitsiläisestä perinneherkusta Käseschnittestä, jonka nautiskelin in the middle -skissä. ;>
Valitettavasti olin pystynyt järjestään mun kouluni takia vain lyhyen visiitin Wallisin maisemiin ja jouduinkin jo sunnuntaina aamupäivästä ottamaan junan takaisin Müncheniin kera helvetin kipeiden jalkojen ja mahtavan uuden kokemuksen, sillä vierailu oli lisäksi mun ensimmäinen kertani ylipäätään Sveitsissä enkä olisi hulppeampaa miljöötä voinut neitsytreissulleni toivoa. Kiitos Maipi ja Jussi! :]

Lupaan teille postauksen vielä ennen kotiinpaluuta. Nyt kun se on tänne oikein räntättynä, mun pitää semmonen todella kirjottaa enkä pääse valtavan kiireellisyyteni eli todellisuudessa laiskuuteni avulla välttämään tätä tehtävää. Joten bis bald siis! 

Valon Soturi panee sydämensä alttiiksi vain jonkin sellaisen puolesta, joka on vaivan arvoinen. 
- Paulo Coelho