Selailin
ennen tämän tekstin kirjoittamisurakkaan tarttumista tuota Arkisto-välilehteä
ja täytyy kyllä myöntää, että tällä kuusiosaisen jälkimmäisellä puoliskolla
ihan havaittavasti oon laiskistunu tämän bloggailun suhteen. Jollain tapaa oon
laiskistunu kyllä kaiken tekemisen suhteen. On siis ehkä ihan hyvä, että täältä
tullaan lähes tasan viikon päästä kotiin, sillä siellä odottaa sitte
semmonenkin urakka, että tietää varmasti joka päivä mitä tehdä! :D
Mutta tosiaan, viimeisiä viedään ihan käytännössä sillä tänään on ihka viimeinen sunnuntai tätä kuuden kuukauden kokemusta. Vietin sen itse asiassa vuonna 08 yläasteelta toteutetun luokkaretken jälkiä seuraillen ja fiilistellen jollain tavalla tuttujen maisemien nostalgiaa. :] Kävin kuvauttamassa silloisen nuorisohotellin (tai oikeastaan hostellin), jossa me majoituttiin ja käveleskelin Theresienwiesen reunamilla, joka siis on alue, jossa Oktoberit järjestetään. Näin ankealta se tähän aikaan vuodesta näyttää eli Frühlingsfestejä (toisin sanoen kevään pikku Oktoberfestejä) vain odotellessa:
Mutta tosiaan, viimeisiä viedään ihan käytännössä sillä tänään on ihka viimeinen sunnuntai tätä kuuden kuukauden kokemusta. Vietin sen itse asiassa vuonna 08 yläasteelta toteutetun luokkaretken jälkiä seuraillen ja fiilistellen jollain tavalla tuttujen maisemien nostalgiaa. :] Kävin kuvauttamassa silloisen nuorisohotellin (tai oikeastaan hostellin), jossa me majoituttiin ja käveleskelin Theresienwiesen reunamilla, joka siis on alue, jossa Oktoberit järjestetään. Näin ankealta se tähän aikaan vuodesta näyttää eli Frühlingsfestejä (toisin sanoen kevään pikku Oktoberfestejä) vain odotellessa:
Alun
perin mulla oli tarkoituksena käydä tsekkaamassa BMW Weltissä yksi nyt neljänä
sunnuntaina järjestettävistä jazz-konsertti, mutta vapaa sisäänpääsy varmisti
uskomattoman pitkän jonon, johon en sitte jaksanu lähteä mukaan. Kiersin siis
omaksikin hämmästyksekseni Weltin näyttelyn, josta jopa hieman tunsin
nauttivani – minä, joka olen henkeen ja vereen Audi-tyttö enkä siedä koko kolmen
kirjaimen merkkiä. Joo joo, tiedän kyllä, että Bayerische Motoren Werke on
valmistanut myös mun ihanaisen Minini, mutta se on täysin eri asia! :p Jonka
johdosta matkalta BMW Weltiin löytyi mulle pyhiinvaelluskohde. Jo tämän takia
on tultava takaisin Müncheniin ASAP:
Kun nyt
päästiin autoista puhumaan, niin mua on aamulla asemalle polkiessani usein
naurattanut lähes tuossa naapurissa olevan talon piha, jonka voisin kuvitella
kuvastavan mun pihaani muutaman vuoden päästä. En ole enää varma, oonko mä täällä
hehkuttanut lähistöllä asuvaa Aston Martinia, jonka mörinöistä oon muutaman
kerran lenkillä ollessani saanut nauttia. Moiset äänet saa kyllä vannoutuneen
Porsche-faninkin mukavasti kananlihalle. Joten kyllä, voin nähdä tulevaisuuden
pihani tällaisena:
Lisäksi
mä kohtasin tänään kaupungilla seikkaillessani Mustan Helmen! Aika coolia. :D
Hahmotellessani
ääriviivoja tälle mun tämänkertaiselle tekstilleni, halusin alusta asti
mahduttaa mukaan faktan siitä, että meidän suomalainen VR toimii kuulkaa
ihmiset oikeesti tosi hyvin. Mulla ei ole perjantain 17. helmikuuta jälkeen
ollu enää mitään pahaa sanottavaa kyseisestä firmasta, kun näin miten sekaisin
kunnioitettu Deutsche Bahn voi hommansa saada ja samalla koko helvetin
kaupungin! :D S-Bahnin tekniikassa ilmeni aamukahdeksan maissa jonkinlainen
häiriö, joka jatkui pitkälle yöhön ja voitte vain kuvitella miten paniikissa
ihmiset ovat, kun kotiin pääsystä 40 – 45 km päähän ole mitään takuita. Oli
kyllä iloinen meininki (lue: täysin sekasortoinen kuhina) kaikilla juna-, metro-
ja ratikka-asemilla. :D Joten tästedes mä tunnustan ich <3 VR -suuntausta.
Sunnuntaina
19. helmikuuta meidän opettaja oli luvannut viedä meidät teatteriin – eikä ihan
mihin tahansa teatteriin vaan improvisaatioteatteriin. Myös hän itse harrastaa
jollain tasolla kyseistä kulttuurimuotoa ja on siitä ihailtavan innostunut.
Mutta kyllä meidän kaikkien mielestä ilta oli tosi hieno kokemus ja tarkoitus
olisi järjestää itsemme vaikka ihan päimmekin sinne vielä uudestaan.
Teatterisali oli Tampereen Palatsin tyylinen täynnä pöytiä siellä täällä ja monet ihmiset aloittivat esityksen kunnolla illastaen. Mekin juotiin yhdessä oluet ja syötiin Tacoja, mikä oli jo itsessään tosi viihdyttävää. :p Mutta täytyy sanoa, etten ole kyllä pitkään aikaan nauranu niin paljon, kuin sinä iltana. Esiintyvä porukka koostui kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, joista toinen toimi pianistina. Jo sekin oli ällistyttävää, miten ihan out of the blue kaveri kyhäsi lavalla tapahtumaan teemaan sopivaa taustamusiikkia ja ääniefektejä. Yleisö osallistui esitykseen antamalla lyhyille kohtauksille mm. tapahtumapaikkoja, hahmojen luonteenpiirteitä, tiettyjä sanoja joita tuli käyttää jne. Moinen esiintyminen vaatii käsittämätöntä kekseliäisyyttä ja ihan oikeaa talenttia. Hieno ilta kaikin puolin. :]
Teatterisali oli Tampereen Palatsin tyylinen täynnä pöytiä siellä täällä ja monet ihmiset aloittivat esityksen kunnolla illastaen. Mekin juotiin yhdessä oluet ja syötiin Tacoja, mikä oli jo itsessään tosi viihdyttävää. :p Mutta täytyy sanoa, etten ole kyllä pitkään aikaan nauranu niin paljon, kuin sinä iltana. Esiintyvä porukka koostui kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, joista toinen toimi pianistina. Jo sekin oli ällistyttävää, miten ihan out of the blue kaveri kyhäsi lavalla tapahtumaan teemaan sopivaa taustamusiikkia ja ääniefektejä. Yleisö osallistui esitykseen antamalla lyhyille kohtauksille mm. tapahtumapaikkoja, hahmojen luonteenpiirteitä, tiettyjä sanoja joita tuli käyttää jne. Moinen esiintyminen vaatii käsittämätöntä kekseliäisyyttä ja ihan oikeaa talenttia. Hieno ilta kaikin puolin. :]
+ Peder kameran takana |
Tämän uuden
ja viimeksi kirjoitetun postauksen välissä olen ehtinyt myös tehdä mm. yhden
lastenhoitokeikan kyseiselle suomalaiselle perheelle, johon tutustumisesta
kirjoitin jo aiemmin, meikkailla mun host-pikkusiskoni kanssa, jonka tuloksia
tulee tässä
juhlia
Karnevaalit eli baijeriksi Faschingit ja käydä Sveitsissä! Täällä katolisessa
Keski- ja Etelä-Euroopassa Karnevaalit on valtavan kova sana ja niitä juhlitaan
parhaimmillaan kuukausitolkulla. Saksassa suurimmat pippalot järjestetään
Kölnissä ja Baijerin alueella Faschingit kestivät noin viikon. Saksalaisille Karnevaalit
ovat heidän omien sanojensa mukaan ”viides vuodenaika”, mikä kuvaa siis aika
osuvasti viikon ryyppyputken suosiota. ;] Luonnollisesti Krapfenit eli
suomalaisittain Berliininmunkit kuuluvat myös tähän kyseiseen juhlaan (vielä ei
nimittäin ole tullut vastaan juhlapyhiä, jolloin niitä muka ei syötäisi..) Koko
urakka huipentuu lopulta Karnevaalitiistaihin, jolloin mekin jälleen meidän
ihana opettaja seuranamme suunnattiin Viktualienmarktille, jossa suurimmat
häppeningit olivat ja jonka ympäristössä Münchenin Fasching-erikoisuus eli
tanssivat markkinamyyjät esiintyivät. Seuraavassa hieman valokuvasadon
parhaimmistoa:
kastelukannu. ;D |
V for Vendetta. |
kunnon Venetsialaiset |
meidän Alena-taitelijan taidonnäytteitä Carmenin kasvoissa |
Porukalla
me sitten nautiskeltiin skumppapullo ja fiilisteltiin ympäristön juopuneesta
tunnelmasta. :D Fasching-viikko on nimittäin useimmissa regiooneissa
lomaviikko, mikä tarkoittaa, että suurimpana juhlapäivänä tiistaina on
Marienplatzilla aloiteltu jo hyvissä ajoin kello 8. – 9.00 aikoihin. ;] Illasta
me suunnattiin Pederin kanssa katsastamaan paljon puhutti chick-baari P1, jonne ei välttämättä aina edes lasketa sisälle – tummempihipiäisillä ei
kyseiseen paikkaan ole juurikaan asiaa eikä usein pelkillä opiskelijoillakaan.
Mutta eihän meillä kahdella skandilla yhdessä ollu mitään ongelmaa! :D
Faschingien aikaan tosin jokainen baari oli niin täynnä ja porukka jo niin
juovuksissa, ettei meillä lopulta erikoisen kivaa ollu. Täytynee testata
normaalitilassa toimiva P1 joskus myöhemmin, mistä saa jälleen yhden hyvän
uuden syyn mun ”Miksi TÄYTYY palata Müncheniin” –listalleni.
die Lehrerin Olga, Alena, Peder, ich, Suela, Valentina, Carmen |
aina joo vähä pitää olla tissit tiskissä, kun illalla lähtee ulos. ;p |
Hieman
haikea olo siis kaikella tapaa on, mutta yritän ottaa viimeisestä viikosta
vielä kaiken irti ja valittelen surkeaa fiilistäni tänne sitten kotopuolesta.
Tähän postaukseen moinen toiminta ei kuulu. Mutta tietysti alitajuntaisesti
laskee päiviä – jollei jopa tunteja, vaikka yrittää elää vielä normaaleja
päiviä ennen departurea ja se vaikuttaa tietysti kaikkeen. Ennen kaikkea tästä
ajasta tulee luonnollisestikin ikävöimään ihmisiä ja niiden merkityksen ja
vaikutuksen omaan itseensä tajuaa varmaan vasta paljo myöhemmin. Jokainen
kohtaamamme persoona jättää meihin kuitenkin aina jälkensä – suuremman tai
pienemmän, eikä niitä jälkiä kykene välttämättä pyyhkimään pois, vaikka jostain
syystä tahtoisikin. Josta saadaan jälleen uusi syy palata tänne katsomaan
kaikkia niitä muhun jälkensä jättäneitä. :]
Viime
viikonlopun 24. – 26. helmikuuta vietin tosiaan rajan tuolla toisella puolen
eli Sveitsissä. Vierailin siellä erään tuttavapariskunnan luona, jotka pari
vuotta takaperin ottivat ja muuttivat Suomesta pysyvästi pieneen Törbeliin lähellä
Italian ja Sveitsin rajaa. Majoitukseni sijaitsi siis noin 500 hengen kylässä
1500 metrissä ja maisemat aamupalapöydästä näyttivät tältä:
Törbeliä |
Saavuin
siis perille Vispin asemalle perjantaina iltapäivästä noin päälle 7-tuntisen
junamatkan jälkeen. Täällä on tuo junailu hieman erilaista kuin Suomen
litteällä kamaralla eikä puhelimessa puhumista juuri voi ajatella ainaisten
tunneleiden takia. Mutta matka molempiin suuntiin meni kaiken kaikkiaan aika
hyvin, vaikka paluumatkalla jonkinlaista hämminkiä mulla lipun kanssa hieman
olikin. Esittämällä tyhmää turistia pääsin aika hyvin siitäkin pälkähästä – se
juoni toimii sitte aina. ;]
Matka kylään muutaman sadan metrin korkeuteen oli kyllä ensimmäisellä kerralla aika mielenkiintoinen. Vasta nyt mä tiedän, mitä ihan oikea serpentiinitie on ja mitä kapea ihan todellisuudessa tarkottaa. :D Mutta ihmeekseni en panikoinut niin pahoin mitä olin kuvitellut. Lauantainen matka laaksosta laskettelemaan tälläiselläkään vehkeellä ei ollut niin paha mitä odotin:
Ehkä mä
olen pääsemässä hyvää vauhtia yli mun hullusta korkeanpaikankammostani? Wohoo!
Perjantaina sain siis opastetun kierroksen tutustua pikkuruiseen Törbeliin ja mahdollisuuden tavata myös nykyisellään paikallisen taitelijan Helen Güdelin, joka osoittautui kaikella tapaa erittäin mielenkiintoiseksi ja elämässään paljon nähneeksi persoonaksi. Sellaisiahan ne taiteilijat aina pakkaavat olla – tavattoman mielenkiintoisia ja erityisiä ihmisiä. Melkein oli tarttua taulukin mukaan, mutta se ei olisi mun huoneeni väritykseen valitettavasti kuitenkaan sopinut. Schade. :/
Lauantai vierähti viiden tunnin laskettelu-urakan kanssa aivan henkeäsalpaavissa maisemissa. Ei voinut kyllä enää puhua elämän ”pienistä” iloista, kun aurinko paistoi ja rinteet olivat loistokunnossa, jalassa oli lähes tuliterä Burton ja joka puolelta vuoret syleilivät laskijaa. Upeaa!
On tähän
postaukseen nyt yksi ruokakuvakin mahdutettava ja se on tällä kertaa
sveitsiläisestä perinneherkusta Käseschnittestä, jonka nautiskelin in the middle
-skissä. ;>
Valitettavasti
olin pystynyt järjestään mun kouluni takia vain lyhyen visiitin Wallisin
maisemiin ja jouduinkin jo sunnuntaina aamupäivästä ottamaan junan takaisin
Müncheniin kera helvetin kipeiden jalkojen ja mahtavan uuden kokemuksen, sillä
vierailu oli lisäksi mun ensimmäinen kertani ylipäätään Sveitsissä enkä olisi
hulppeampaa miljöötä voinut neitsytreissulleni toivoa. Kiitos Maipi ja Jussi! :]
Lupaan
teille postauksen vielä ennen kotiinpaluuta. Nyt kun se on tänne oikein
räntättynä, mun pitää semmonen todella kirjottaa enkä pääse valtavan
kiireellisyyteni eli todellisuudessa laiskuuteni avulla välttämään tätä
tehtävää. Joten bis bald siis!
Valon Soturi panee sydämensä alttiiksi vain jonkin sellaisen puolesta, joka on vaivan arvoinen.
- Paulo Coelho